Sphingidae

Kiitäjät

Kiitäjät ovat keskikokoisia tai isoja perhosia, joilla on paksu, virtaviivainen ruumis ja pitkät, kapeat siivet. Sukupuolet ovat samanvärisiä (ainakin Suomessa tavattavilla lajeilla) ja sukupuolten välinen kokoero on pienempi kuin esim. kehrääjillä. Osalla kiitäjistä imutorvi on lyhyt, eikä niiden tiedetä nauttivan aikuisena mitään ravintoa, osalla taas erittäin pitkä ja nämä lajit ovatkin ahkeria kukillakävijöitä. Ruokaillessaan kiitäjät eivät laskeudu kukalle, vaan lentävät sen edessä paikallaan kuin kolibrit. Tuntosarvet ovat kapeat ja sukkulamaiset, tosin koirailla on niissä kampahampaiden kaltaisia ripsirivejä.
Suomesta on tavattu 17 lajia, joista kuusi on meillä harvinaisia vaeltajia tai harhailijoita.
Euroopassa lajeja on vähän yli 30 ja koko maailmassa noin 1200.

Suomalaiset kiitäjät voidaan jakaa kolmeen ryhmään ruumiinrakenteen ja käyttäytymisen perusteella.

Silmäkiitäjä (Smerinthus ocellatus)
Yökiitäjät:
  • imutorvi lyhyt, eivät käy kukilla
  • siivet leveät
  • etusiipien ulkoreunat lovilaitaisia
  • ruumiin kokoero sukupuolten välillä selvästi isompi kuin muilla ryhmillä
  • lentävät vain yöllä

Matarakiitäjä (Hyles gallii)
Hämäräkiitäjät:
  • imutorvi pitkä, käyvät ahkerasti kukilla
  • virtaviivaisia, teräväsiipisiä
  • lentävät jo illalla ennen hämärää, lento jatkuu yöhön (joskus liikkeellä myös päivällä)

Kuusamakiitäjä (Hemaris fuciformis)
Päiväkiitäjät:
  • imutorvi pitkä, käyvät ahkerasti kukilla
  • virtaviivaisia, teräväsiipisiä
  • lentävät vain päivällä auringonpaisteessa (etelänpäiväkiitäjä liikkeellä vielä iltahämärässä)
  • osalla lajeista siipien suomupeite irtoaa heti ensiräpytyksillä saaden perhoset muistuttamaan kimalaisia

Sukupuolia on välillä ulkonäön perusteella vaikea eroittaa toisistaan:
Helpoin tapa on tutkia tuntosarvet. Koiraan tuntosarvet ovat paksummat ja niissä on
kampahampaiden kaltaisia ripsirivejä.
Kuvissa pikkukiitäjän tuntosarvet (Deilephila porcellus)

Kaikki suomalaiset kiitäjälajit ovat keskikesän lentäjiä. Lämpimänä keväänä lento alkaa jo toukokuun puolella, mutta parasta lentoaikaa on kesä- heinäkuu. Joskus Suomessa ehtii kuoriutumaan loppukesällä vähälukuinen toinen sukupolvi. Etelästä vaeltavia kiitäjiä voi tietenkin tavata muinakin lämpiminä kuukausina, parhaita vaelluskuukausia ovat elo- ja syyskuu.

Kiitäjät ovat voimakkaita, nopeita lentäjiä, joten pitkätkin matkat tuulen hiukan avittaessa eivät tuota vaikeuksia. Suomessa tavatuista lajeista yli kolmasosa on tänne etelästä vaeltaneita.

 
Suomalaiset kiitäjien toukat elävät lehtipuilla ja pensailla, yksi laji männyn neulasilla, kolme lajia mataroilla tai horsmilla ja yksi laji ruusuruoholla.
Toukat ovat kaljuja ja iho voi olla sileä tai nystyräinen. Tunnusomaista toukille on peräpäässä oleva sarvi tai ainakin selvä kohouma.

Kuvassa kuusamakiitäjän toukka
(Hemaris fuciformis)
Ennen koteloitumistaan joidenkin lajien (vihreät) toukat muuttavat osittain väriään tullen ainakin selkäpuolelta punertavimmiksi tai iho voi muuttua 'kostean' läpikuultavammaksi.
Koteloituminen tapahtuu maan sisään tai maahan karikkeen ja kasvillisuuden sekaan.
Suomessa kiitäjät talvehtivat koteloina.

Sivu päivitetty-- 22.9.2014 --Page updated

SIVUN TEKIJÄT:
Pertti Pakkanen:Sivun suunnittelu, perhoskuvat, tekstit, toukkakuva